Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaniikki lupus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaniikki lupus. Näytä kaikki tekstit

11.10.2013

Niuho festarikrapulassa

Sarjakuvablogi pitää startata juhlallisella aiheella, joten otetaanpa ensimmäisenä käsittelyyn sarjakuvaväen vuoden päätapahtuma ja kaksi kappaletta sen tietämillä ilmestyneitä sarjakuvajulkaisuja. Toinen niistä on kaikista suuriman festaripöhinän aiheuttanut JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros. Parrasvaloihin pääsee myös rikollisen vähälle huomiolle jäänyt Hannu Lukkarisen ja Juha Ruusuvuoren Nicholas Grisefoth -sarjan viides osa Susien linna.

Hunt Emerson signeeraa Helsingin
sarjakuvafestivaalien tungoksessa.
Helsingin 28. sarjakuvafestivaalit hehkuttavat järjestävien tahojen puolelta ennätysyleisöllä. Yleisöarvioksi on laskettu näppärä 28 000 kävijää. Kävijän vinkkelistä luvussa on hieman ilmaa. Esimerkiksi Tex Willeriä piirtävän Fabio Civitellin haastattelua Kirjasto10:ssä seurasi noin 15 henkeä. Pikaisen kyselyn perusteella sarjakuvia myyviltä tahoilta olivat jääneet ennätysmyynnit saavuttamatta, eli aika moni Lasipalatsin aukion ohikulkija on nyt yleisömäärässä mukana.

Niuho ei malta olla rinnastamatta Hesan sarjisfestiä itämaisen piirretyn viihteen faneille suunnattuihin tapahtumiin. Mangaa, animea ja pukuilua harrastavat tahot ovat täyttäneet tänä vuonna Kuopio Musiikkikeskuksen, Tampere-talon ja Lahden Sibelius-talon. Sibelius-talon kahdesti. Aikoinaan mangaväki hengaili Hesan festarin liepeillä, mutta esimerkiksi Päivi Räsäselle kettuilleet ”Manga lähtee lapsesta hakkaamalla”-paidat osuivat pilkkakirvellään sen verran ohi maalista, että itämaisempi fanittaminen siirtyi toisaalle. Animut eivät kuitenkaan ghettoutuneet, vaan voivat nyt retostella loppuunmyydyillä tapahtumilla näyttävissä tiloissa. Niuho on kuullut sen verran synkeän kauhutarinan Hesan festin pienlehtiosastolta viime vuodelta, että toivoisi festariorganisaation tekevän ekskursioita animeväen reviirille. Narkkarien sekoilun seuraaminen virtsaa ja vettä tulvivassa teltassa ei vaikuta sarjakuvan juhlalta. Parituhatta hymyssä suin riekkuvaa sarjakuvahahmoksi pukeutunutta tahoa vaikuttaa.

Arjen okkultismia


Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin festareiden jälkeinen kohkaaminen on keskittynyt eritoten yhden nimikkeen ympärille. Perkeros tarttui festareilta monelle mukaan ja on jo aiheuttanut mukavan määrän fanitaidetta ja suitsuttavia Facebook-statuksia, eikä turhaan. JP Ahosen ja KP Alaren tiimityönä toteuttama sarjakuvaromaani on pirun kaunista sarjakuvaa. Graafikkokaverukset ovat hautoneet ideaansa vuosikausia ja kypsyttely näkyy harkittuna ja huoliteltuna lopputuloksena. Perkeros on sen verran virtaviivainen peto, että se tehoaa sekä valtavirtasarjakuvan että undergroundin ystävään. Aivan erityisiä silmänkääntötemppuvoimia on käytetty yleismaailmallistamiseen. Progemetallia veivaavien pitkätukkien seikkailu okkultistisen rockin maailmassa ei jään sisäpiirin vitsailuksi ja viittailulle nyökkäilyksi, vaan kauhujännäri imaisee lukijansa mukaan, vaikka mielenkiinnonkohteet musiikin suhteen olisivat raskausjanan keveämmässä päässä.


 Tekijät toki ovat sen verran kokeneita kehäkettuja, että tämä ei tule yllätyksenä. JP Ahonen on isolle valtavirtayleisölle tuttu tekijä Aamulehdessä ilmestyvän Villimmän pohjolan ansiosta. Eritoten journoille herra on tuttu Journalistissa ilmestyvän Puskaradion myötä. Siitä on tuoreehko kokoelma markkinoilla. Suosittelen. Jos hiukan vetää mutkia suoriksi, niin Perkeroksen maaginen realismi on ovela ristisiitos molemmista. Kun arkisuuden mutkalle taivuttaminen on hallussa, niin symppisten ja äärisamaistuttavien ihmishahmojen sekaan on helppo heitellä Puskaradion tyylistä eläinhahmoja. Karhu rumpalina on yhtäkkiä luontevaa. Yliluonnolliset elementit muistetaan myös kriittisissä kohdissa korvata arkisemmilla, eli pizzaleikkuri hoitaa Perkeroksessa sen mihin perusfantasiassa tarvitaan taikatikaria tai maagista miekkaa.

Perkeroksen öinen Tampere
Niuhon pitää nillittää, joten kitisen Perkeroksen suhteen yhdestä kauneusvirheestä. Albumin liikkeelle räjäyttävä aukeama on ihan liian vaikuttava. Kun tuollainen pommi räjäytetään heti alkuunsa, niin loppuunkin odottaa vastaavaa ilotulitusta, mutta näihin odotuksiin ei vastata. Toisaalta ymmärrän pointin. Tässä albumissa musiikki on maagista voimaa ja päähenkilön päänsisäinen rokkiräjähdys on täysin perusteltu tapa avata tämä pointti lukijalle. Kun tämä on selvä, niin jatkossa tapahtuvaa arkitodellisuuden rakoilua ei välttämättä tulkitse päähenkilön mielenterveysongelmiksi, vaan nimenomaan magiaksi. Ja onhan se kiva, kun joku pystyy visualisoimaan sen miltä Niuhosta tuntuu Sólstafirin tai Wovenhandin keikalla.

Miekkaa, magiaa ja merirosvoutta


Nyt kun nillitysvaihde on osittain silmässä, niin on aika tarttua Juha Ruusuvuoren ja Hannu Lukkarisen tämän maan sarjakuvaa lukevalle yleisölle liian  hyvään ja kunnianhimoiseen Nicholas Grisefoth -sarjaan. Susien linna kun jäi Hesan festareilla sangen vähälle huomiolle. Ja jos käväisee lukaisemassa teoksesta käydyn keskustelun Suomen suurimmalla sarjakuvafoorumilla, niin turhautumista saattaa tapahtua. Suuremmissa sarjakuvamaissa Lukkarisen komeaa grafiikkaa sentään osataan arvostaa, eli Ranskassa herran nimmarisessioihin jonotetaan. Liian pienen markkina-alueen kirous ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Täällä ei vain ymmärretä hyvän päälle.

JP Ahosen tavoin Lukkarisenkin graafinen tyyli on sanomalehden kautta suurelle yleisölle tuttua. Helsingin Sanomista voi usein bongata Lukkarisen kuvituksia. Myös Susien linnan käsikirjoittajan pitäisi olla tuttu nimi. Pahkasiastakin tutun herran nimi koristaa useammankin historiallisen romaanin ja tietokirjan kansilehteä. Kaniikki Lupuksen ja Itämeren merirosvojen kirjoittaja liikkuu siis tutussa maastossa, kun Nicholas Grisefoth etenee urallaan pyhäinjäännösten kauppiaasta Tanskan kuninkaan valtuuttamaksi kaappariksi. Mukana kulkee sekalainen seurakunta sotureita lännestä ja idästä, kirsikkana kakussa Nicholaksen viehättävä noitavaimo.

Ensimmäisissä osissaan Nicholas Grisefothin saaga liikkui vielä hyvinkin realistisen oloisessa historiallisessa maailmassa, mutta fantasialementtien määrää on hiljalleen kasvatettu ja Susien linna on jo täysiveristä keskiaikaista kauhufantasiaa. Yliluonnollisille tapahtumille siis ei ole järkiselityksiä, vaan ihmissudet ovat hyvinkin konkreettinen ongelma.

Suurimmalta kauneusvirheeltä tuntuu liian tuoreen kuuloinen purjehdussanasto. Keskiajan paatteja tuskin parkkeerattiin redille. Reti olisi jo ollut hiukan parempi, mutta kustannustoimittajana olisi laittanut Ruusuvuoren vaikka keksimään uutta sanastoa särähtävissä kohdin.

WSOY ansaitsee pisteet siitä, että se ylipäätään julkaisee tätä sarjaa, mutta miinusta ropisee markkinoinnista ja edellisten osien vaikeasta saatavuudesta. Uudella lukijalla voi olla rima korkealla viidenteen osaan tarttumisen suhteen, jos aikaisempia osia joutuu metsästämään kissojen ja koirien kanssa divareista. Tai tilaamaan ranskankielisen kokoelman. Entä onko ylipäätään mieltä ryhtyä tähän sarjaan kesken kaiken, ihmettelee tämän blogin satunnainen lukija juuri nyt. Niuhon mielestä tämä osa avautuu neljättä osaa paremmin uudelle lukijalle. Päähenkilön toiminta motivoidaan kaappaamalla tämän lapsi, joten jännitysjuoni on sitä myöten toimivaksi pelattu, vaikka konnat ja sankarit olisivat ensimmäistä kerran tarkkailun alla.

Rääveli häämöttää.

Arvostavaa yleisöä vaikka väkisin


Miksi Ruusuvuoren ja Lukkarisen sarja ei siis löydä tarvittavaa yleisöä, jotta siitä pukkaisi tarinaa avaavin historiikein lihotettua uutta painosta ja kokoelmaa? Keskiaikaa viistoava fantasia kuitenkin on myyvä ja huolella harrastettua genre, eikä esimerkiksi Bernard Cornwellin kaunistelemattoman hurmeisen historiografisen fiktion arvostaja olisi hukassa Nicholas Grisefothin seurassa. Esimerkiksi täkäläisten metallimuusikkojen luulisi arvostavan Lukkarisen voimakkaan miehistä grafiikkaa ja Ruusuvuoren pakanahahmojen uhmakkuutta, mutta he lienevät Aku Ankkaa lukevia vellihousuja, mitä aikuiseen sarjakuvaviihteeseen tulee. Tarinan ja taiteen aikuisuus voi olla myös yksi ISO miinus maassa, jossa sarjakuvamarkkinoiden leijonanosa keskittyy lastenviihteeseen ja nostalgiaan.

Tästä päästäänkin yhdistettyyn loppunillitykseen ja -nostatukseen. Sarjakuva kiinnostaa tässä maassa ihmisiä, mistä todistavat vaikkapa Hesan festarin 28 000 enemmän tai vähemmän uteliasta ohikulkijaa. Lentävän lauseen mukaan ”suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa”... Siltikin esimerkiksi kustantajista esim. Suuri Kurpitsa valittelee tämän vuoden myyntilukujen oleva synkkää luettavaa. Sarjakuva on aina ollut lama-ajan viihdettä, johon rovot ovat riittäneet ankeinakin aikoina, mutta iskeekö henkinen lama ja internetistä löytyvä lainausmerkeissä ilmainen viihde nyt sarjakuvaa kustantaviin tahoihin aikaisempaakin kolkommin? Putoaako toteutukseltaan työläs seikkailusarjakuva marginaaliin, kun hokemille rakennettu ja näkövammaisille vajakeille tuunattu strippiälämölö valtaa kirjakauppojen kutistuvat sarjakuvaosastot?

Tämän blogin lähtökohta on tarjota kaikupohjaa hyvälle sarjakuvalle ja innokkaalle sarjakuvaharrastamiselle. Koska sarjakuvista kirjoitetaan esimerkiksi sanoma- ja musiikkilehdistössä todella vähän, jos ollenkaan, niin yritämme tätä kautta rummuttaa hyviä tekijöitä muidenkin kuin sarjakuvanörttien tietoisuuteen. Tässä yritämme käyttää apuna kahden näkökulman prismaa, eli jos Niuho viilettää yläpilvissä ja suoltaa fakkipotaskaa, niin Vouho palauttaa maan kamaralle.

KP Alare & JP Ahonen:
Perkeros
(2013, WSOY)
ISBN 978-952-270-082-7
 20 eypoa
 www.perkeros.com

Juha Ruusuvuori & Hannu Lukkarinen:
Nicholas Grisefoth 5 - Susien linna
(2013, WSOY)
22 eypoa