Perkeroksen Tampere

Olen harrastanut matkustelun ohessa satunnaista elokuvien kuvauspaikkojen bongailua. Laskeuduin kerran Wienin viemärijärjestelmään Kolmannen miehen perässä. Kävelin samalla rannalla Bad Tasten alienien jalanjäljissä ja kiertelin Uuden Seelannin joitakin Sormusten herra -lokaatioita. Englannissa tein visiitin Polanskin Cul-de-sac -leffan vuorovesisaarelle. Tapahtumapaikkabongailua voi toki harrastaa kirjojen ja sarjakuvienkin kanssa. Johanna Sinisalon palkittu Ennen päivänlaskua ei voi -romaani päästi tamperelaislukijan ihan omille leveleilleen kun lukiessa saattoi miettiä Pyynikintorin porttigongeja ja Tammerkosken kaiteita. Tampereella on sarjakuvissa seikkaillut tähän asti perinpohjaisimmin Kapteeni Kuolio, jonka huolella dokumentoituja jalanjälkiä on helppo seurata katukuvassa. Kaupungissa järjestetään toisinaan erityisiä Kuolio-kävelyitä, jossa käydään läpi sarjakuvantekijä P.A. Mannisen johdolla Tampereen historiaa ja albumien tapahtumapaikkoja.

Luettuani JP Ahosen ja KP Alaren loistavan Perkeros-uutuuden olin aivan täpinöissäni paitsi upean taiteen ja mukaansatempaavan tarinan ansiosta, myös siitä että kotikaupunkini oli mallinnettu sarjakuvaan melkoisella pieteetillä. Useista ulkokohtauksista oli nähtävissä tai vähintäänkin pääteltävissä paikat missä mennään, ja tuttuja olivat toki lukuisat sisäkohtaukset tamperelaisissa ravitsemusalan establishmenteissa. Keskustan ja Pyynikin kuuluisat rakennukset, rakennelmat sekä maisemat lienevät tuttuja useille ulkopaikkakuntalaisillekin. Vaikka suurin osa albumin tapahtumapaikoista oli kaltaiselleni Tampereen asukille itsestäänselviä, muutaman kohtauksen keskeiset paikat jäivät vähän hämäriksi. Minua jäi vaivaamaan esimerkiksi päähenkilö Akselin ja tämän avovaimon Jatan asuintalo. Rakennusta nähdään eri suunnilta useissa eri ruuduissa, ja sen näköisiä taloja on Tampereella aika paljon. Mutta missä juuri tämä? Asiaahan olisi verraten helppo tiedustella suoraan taiteilijalta itseltään, mutta paljon jännempää on jalkautua Tampereen kaduille ja poluille metsästämään ihan itse joitakin albumissa nähtyjä tamperelaispaikkoja.

Huomiota huomiota hoo! Seuraavat kappaleet spoilaavat enemmän tai vähemmän Perkeroksen juonta, joten suosittelen lukemaan albumin etukäteen!

Pispalaa työvaihepiirroksena ja ilmakuvana.

Helppoja keissejä ovat ne kolme soittoruokalaa, joissa tarinan aikana vieraillaan, koska olen käynyt niissä itsekin useasti. Perkeroksen alkukohtauksen keikka black metal -bändien kanssa soitetaan vaihtoehtoisella musiikkiklubilla Vastavirralla Pispalan kaupunginosassa. Keikkapaikasta nähdään albumissa vain interiööriä, josta esiintymislavaa voi tarkastella vaikkapa tästä Joose Keskitalon keikkataltioinnista. Pispalassa asuu myös Perkeroksen kosketinsoittajamisu Lilja, jonka talo nähdään ilmakuvassa sivulla 62, mutta itse asuinrakennus ei paljastu. Kuvan tunnistettavimpia pytinkejä on Pispalanharjun päällä näkymää hallitseva kolossaalinen Pispan koulu. Läheltä liippaa, ettei joku lähistön katoista kuulu maailman tunnetuimman pispalalaisen, Lauri Viidan kotitalolle, joka nykyisin toimii museona.

Tullikamarin talo sarjakuvan työvaiheena ja valokuvana.

Ydinkeskustassa sijaitsevat Telakka ja Klubi ovat kumpikin monille tuttuja pitkän linjan bändipaikkoina. Molempia nähdään sarjakuvassa sekä sisältä että ulkoa. Bäkkäreille ei minulla ole koskaan ollut asiaa, mutta voisi olla uskottavaa että JP on mallintanut takahuoneetkin totuudenmukaisesti. Seinäkirjoituksista löytynee lisähuumoria ja sisäpiirin juttuja. Keskeinen kohtaus käydään myös legendaarisessa yökerhossa Doriksessa, jossa hienona sarjakuvallisena lisähuomiona mainittakoon ravintolan sisustuselementtinä toimivat Hate-sarjakuvan kuvat, jotka alunperin piirsi Peter Bagge, ja jotka tiettävästi graafikko Kari Lahtinen maalasi Doriksen seinälle, josta JP Ahonen ne nyt jäljensi sarjakuvaansa (s. 81). Samoin Klubin pylvästä koristavia Ville Pirisen maalauksia näkyy hieman albumissa (s.36).

Itsenäisyydenkadun ja Yliopistonkadun kulma.

Telakan ja Klubin välittömässä läheisyydessä on myöskin sivun 138 yläkuva, jossa Lilja nähdään kävelemässä Kalevaa kohti juuri ennen kuin Diablotuksen maaginen musiikki vetää hänet pauloihinsa. Rakennus oikealla on lähes satavuotias entinen Attilan kenkätehdas, joka tuli Tampereen yliopiston opiskelijoille tutuksi kirjastona parinkymmenen vuoden ajan. Nykyisin rakennuksessa on enimmäkseen toimistotiloja. Suojatien toisella puolella näkyvä talo on alunperin rautatieläisten perheille rakennettu Toralinna, joka oli Tampereen ensimmäisiä asuinkerrostaloja. Se toimi Tampereen valtauksenkin näyttämönä. Tunsin kerran erään talossa silloin asuneen tyypin, joka sanoi että hänen makuuhuoneessaan oli sisällisodan aikana konekivääripesäke.

Mutta mikä on se päähenkilön asuintalo? Asiasta annetaan vihjettä monissa eri paikoissa, joten oletan kyseessä olevan todellinen tamperelainen rakennus, eikä taiteilijan mielikuvituksen tuote. Esim. ylhäältä päin kuvatussa ruudussa sivulla 58 kaukaisuudessa näkyvä kirkontorni, ja sivujen 34-35 pyöräilyn suunta (joka myös tapahtuu tamperelaisille erittäin tutussa paikassa) antaa viitettä talon sijainnista. Hyvällä onnella paikallistan tutunnäköisen talon Satakunnankadun ja Sotkankadun kulmasta. Pakkohan siellä on piipahtaa, mutta koko talo onkin pahaksi onneksi huputettu julkisivuremontin takia. Kuikuilen ja nuuskin kuitenkin takapihalla ja rappujen ovilla kuin mikäkin stalkkeri siinä määrin, että löydän useita sarjakuvaan täsmääviä yksityiskohtia, kuten ovilasit, roskiskatos, talon muoto jne. Voi tietty olla, että olen löytöineni kaamealla tavalla väärässä, eikä tämä ole se talo, joksi sitä epäilen. Livistän kuitenkin varmuuden vuoksi paikalta, ennen kuin kukaan alkaa paiskia minua parvekkeelta cd-levyillä.

Huomaa Akselin takana oleva ovi. Porttigongi on kuvattu toiseen suuntaan,
mutta kuvan roskiskatos näyttää samalta kuin sivun 148 alakuvassa.

Tarinan hienouksiin kuuluu se, että kaikkien rakastamalla Pyynikillä tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa sanoinkuvaamattoman hirviömäisiä asioita. Erityisen hienoa on se, että satun itse asumaan lähes Diablotus-orkesterin naapurissa. Kotitaloni rajautuu kahdessa ruudussa niukin naukin pois kuvasta. Olen usein kolunnut paikkoja tarinan kannalta keskeisessä Pyynikin Trikoo -tehdaskompleksissa ja Pyynikinharjun rinteillä. Nyt on pakko mennä tsekkaamaan Perkeroksen eeppinen lopputaistelulokaatio Pyynikin kallioilta. Ensiksi löytyy se rinne, jota näemme Liljan pinkovan sivulla 150 henkensä hädässä. Helppo hoksattava on myös näköalapaikka, jossa sivun 66 tarinan myöhempää vaihetta palvelevana istutuksena olevassa yläkuvassa Akseli tallustelee keskustaa kohti ja alempana esittäytyy jylhänä Pyynikin Trikoon tehdaskompleksi. Lopputaistelupaikka lienee joko samalla näköalapaikalla, tai ehkä sittenkin alemmalla, hieman syrjäisemmälllä kallioisella aukiolla, jossa myös on luonnon muovaama näköalatasanne sekä vaarallinen pudotus kalliolta. Näiden paikkojen maantieteellisessä ja topografisessa kuvaamisessa lienee käytetty jonkin verran taiteellista vapautta, ja lisäksi Aydinin akuankkaskootterissa vaikuttaa olevan yllättäviä kykyjä harjumaastossa liikkumiseen.

Pyynikin Trikoo harjulta päin

Trikoon synkkiä yksityiskohtia.

Alkaa jo uhkaavasti hämärtää, kun menen vielä vähän tutkimaan Pyynikin Trikoon sokkeloista tehdasrakennusta. Tuttuja arkkitehtonisia yksityiskohtia löytyy esim. albumin sivuilta 141, 145 ja 146. Pari rokkarinretkua pyöräilee sisäpihalla vastaan, molemmat tervehtivät ääneen epäilyttävän ystävällisesti hymyillen. Kenties treenikämpältä tulossa? Löydän aivan albumista tutunnäköisen paikan, ja ovea koettaessani se avautuu. Astun heikosti valaistuun käytävään jossa on samannäköiset portaat ja hissikuilu kuin sivulla 141. Alhaalta kaikuu käytävän painostavasti täyttävä synkkä doomahtava metallimusiikki. Hitto, täällähän on oikeasti treenikämppiä! Kävelen portaat hitaasti alas. Alakerrassa musiikki on jo melkoisen kovaäänistä ja se kuuluu kovimmin eräästä ovenraosta, jonka toiselta puolelta tulvii kirkas valkoinen valo. Olen juuri raottamassa ovea varovaisesti lisää, kun biisi loppuu yhtäkkiä. Päätän lopettaa tutkimusretkeni siihen paikkaan, ja poistun kiireesti nyt jo pimeälle tehtaanpihalle. Eiköhän tässä nyt ole riittävästi päässyt tutustumaan Perkeroksen maailmaan...

Porras- ja hissikuilu

Epäselviksi albumin tapahtumapaikoiksi Liljan asuintalon lisäksi jää ainakin Perkeroksen treenikämppä, jonka sanotaan sijaitsevan Kalevan kaupunginosassa, ilmeisesti samassa talossa jossa Kervinen asuu. Nämäkin paikat lienevät ihan oikeasti olemassa - sen verran tarkasti Ahonen on Tampereensa albumiin jäljentänyt. Karhunpesäänkään en Pyynikinharjun metsissä törmännyt. Wannabe-sarjisturistit voivat kuitenkin ihan itse mennä tsekkaamaan paikkoja väsäämäni oheisen kartan avulla, olkaa hyvät:



Niuho vakuutteli edellisessä kirjoituksessaan, että palautan lukijan maanpinnalle hänen lennokkaiden sarjakuvakritiikkiensä parista. Näinköhän tässä Tampere-gonzoilussa pääsi käymään?

KP Alare & JP Ahonen:
Perkeros
(2013, WSOY)
ISBN 978-952-270-082-7
www.perkeros.com

Niuho festarikrapulassa

Sarjakuvablogi pitää startata juhlallisella aiheella, joten otetaanpa ensimmäisenä käsittelyyn sarjakuvaväen vuoden päätapahtuma ja kaksi kappaletta sen tietämillä ilmestyneitä sarjakuvajulkaisuja. Toinen niistä on kaikista suuriman festaripöhinän aiheuttanut JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros. Parrasvaloihin pääsee myös rikollisen vähälle huomiolle jäänyt Hannu Lukkarisen ja Juha Ruusuvuoren Nicholas Grisefoth -sarjan viides osa Susien linna.

Hunt Emerson signeeraa Helsingin
sarjakuvafestivaalien tungoksessa.

Helsingin 28. sarjakuvafestivaalit hehkuttavat järjestävien tahojen puolelta ennätysyleisöllä. Yleisöarvioksi on laskettu näppärä 28 000 kävijää. Kävijän vinkkelistä luvussa on hieman ilmaa. Esimerkiksi Tex Willeriä piirtävän Fabio Civitellin haastattelua Kirjasto10:ssä seurasi noin 15 henkeä. Pikaisen kyselyn perusteella sarjakuvia myyviltä tahoilta olivat jääneet ennätysmyynnit saavuttamatta, eli aika moni Lasipalatsin aukion ohikulkija on nyt yleisömäärässä mukana.

Niuho ei malta olla rinnastamatta Hesan sarjisfestiä itämaisen piirretyn viihteen faneille suunnattuihin tapahtumiin. Mangaa, animea ja pukuilua harrastavat tahot ovat täyttäneet tänä vuonna Kuopio Musiikkikeskuksen, Tampere-talon ja Lahden Sibelius-talon. Sibelius-talon kahdesti. Aikoinaan mangaväki hengaili Hesan festarin liepeillä, mutta esimerkiksi Päivi Räsäselle kettuilleet ”Manga lähtee lapsesta hakkaamalla”-paidat osuivat pilkkakirvellään sen verran ohi maalista, että itämaisempi fanittaminen siirtyi toisaalle. Animut eivät kuitenkaan ghettoutuneet, vaan voivat nyt retostella loppuunmyydyillä tapahtumilla näyttävissä tiloissa. Niuho on kuullut sen verran synkeän kauhutarinan Hesan festin pienlehtiosastolta viime vuodelta, että toivoisi festariorganisaation tekevän ekskursioita animeväen reviirille. Narkkarien sekoilun seuraaminen virtsaa ja vettä tulvivassa teltassa ei vaikuta sarjakuvan juhlalta. Parituhatta hymyssä suin riekkuvaa sarjakuvahahmoksi pukeutunutta tahoa vaikuttaa.

Arjen okkultismia

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin festareiden jälkeinen kohkaaminen on keskittynyt eritoten yhden nimikkeen ympärille. Perkeros tarttui festareilta monelle mukaan ja on jo aiheuttanut mukavan määrän fanitaidetta ja suitsuttavia Facebook-statuksia, eikä turhaan. JP Ahosen ja KP Alaren tiimityönä toteuttama sarjakuvaromaani on pirun kaunista sarjakuvaa. Graafikkokaverukset ovat hautoneet ideaansa vuosikausia ja kypsyttely näkyy harkittuna ja huoliteltuna lopputuloksena. Perkeros on sen verran virtaviivainen peto, että se tehoaa sekä valtavirtasarjakuvan että undergroundin ystävään. Aivan erityisiä silmänkääntötemppuvoimia on käytetty yleismaailmallistamiseen. Progemetallia veivaavien pitkätukkien seikkailu okkultistisen rockin maailmassa ei jään sisäpiirin vitsailuksi ja viittailulle nyökkäilyksi, vaan kauhujännäri imaisee lukijansa mukaan, vaikka mielenkiinnonkohteet musiikin suhteen olisivat raskausjanan keveämmässä päässä.

 Tekijät toki ovat sen verran kokeneita kehäkettuja, että tämä ei tule yllätyksenä. JP Ahonen on isolle valtavirtayleisölle tuttu tekijä Aamulehdessä ilmestyvän Villimmän pohjolan ansiosta. Eritoten journoille herra on tuttu Journalistissa ilmestyvän Puskaradion myötä. Siitä on tuoreehko kokoelma markkinoilla. Suosittelen. Jos hiukan vetää mutkia suoriksi, niin Perkeroksen maaginen realismi on ovela ristisiitos molemmista. Kun arkisuuden mutkalle taivuttaminen on hallussa, niin symppisten ja äärisamaistuttavien ihmishahmojen sekaan on helppo heitellä Puskaradion tyylistä eläinhahmoja. Karhu rumpalina on yhtäkkiä luontevaa. Yliluonnolliset elementit muistetaan myös kriittisissä kohdissa korvata arkisemmilla, eli pizzaleikkuri hoitaa Perkeroksessa sen mihin perusfantasiassa tarvitaan taikatikaria tai maagista miekkaa.

Perkeroksen öinen Tampere

Niuhon pitää nillittää, joten kitisen Perkeroksen suhteen yhdestä kauneusvirheestä. Albumin liikkeelle räjäyttävä aukeama on ihan liian vaikuttava. Kun tuollainen pommi räjäytetään heti alkuunsa, niin loppuunkin odottaa vastaavaa ilotulitusta, mutta näihin odotuksiin ei vastata. Toisaalta ymmärrän pointin. Tässä albumissa musiikki on maagista voimaa ja päähenkilön päänsisäinen rokkiräjähdys on täysin perusteltu tapa avata tämä pointti lukijalle. Kun tämä on selvä, niin jatkossa tapahtuvaa arkitodellisuuden rakoilua ei välttämättä tulkitse päähenkilön mielenterveysongelmiksi, vaan nimenomaan magiaksi. Ja onhan se kiva, kun joku pystyy visualisoimaan sen miltä Niuhosta tuntuu Sólstafirin tai Wovenhandin keikalla.

Miekkaa, magiaa ja merirosvoutta

Nyt kun nillitysvaihde on osittain silmässä, niin on aika tarttua Juha Ruusuvuoren ja Hannu Lukkarisen tämän maan sarjakuvaa lukevalle yleisölle liian  hyvään ja kunnianhimoiseen Nicholas Grisefoth -sarjaan. Susien linna kun jäi Hesan festareilla sangen vähälle huomiolle. Ja jos käväisee lukaisemassa teoksesta käydyn keskustelun Suomen suurimmalla sarjakuvafoorumilla, niin turhautumista saattaa tapahtua. Suuremmissa sarjakuvamaissa Lukkarisen komeaa grafiikkaa sentään osataan arvostaa, eli Ranskassa herran nimmarisessioihin jonotetaan. Liian pienen markkina-alueen kirous ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Täällä ei vain ymmärretä hyvän päälle.

JP Ahosen tavoin Lukkarisenkin graafinen tyyli on sanomalehden kautta suurelle yleisölle tuttua. Helsingin Sanomista voi usein bongata Lukkarisen kuvituksia. Myös Susien linnan käsikirjoittajan pitäisi olla tuttu nimi. Pahkasiastakin tutun herran nimi koristaa useammankin historiallisen romaanin ja tietokirjan kansilehteä. Kaniikki Lupuksen ja Itämeren merirosvojen kirjoittaja liikkuu siis tutussa maastossa, kun Nicholas Grisefoth etenee urallaan pyhäinjäännösten kauppiaasta Tanskan kuninkaan valtuuttamaksi kaappariksi. Mukana kulkee sekalainen seurakunta sotureita lännestä ja idästä, kirsikkana kakussa Nicholaksen viehättävä noitavaimo.

Ensimmäisissä osissaan Nicholas Grisefothin saaga liikkui vielä hyvinkin realistisen oloisessa historiallisessa maailmassa, mutta fantasialementtien määrää on hiljalleen kasvatettu ja Susien linna on jo täysiveristä keskiaikaista kauhufantasiaa. Yliluonnollisille tapahtumille siis ei ole järkiselityksiä, vaan ihmissudet ovat hyvinkin konkreettinen ongelma.

Suurimmalta kauneusvirheeltä tuntuu liian tuoreen kuuloinen purjehdussanasto. Keskiajan paatteja tuskin parkkeerattiin redille. Reti olisi jo ollut hiukan parempi, mutta kustannustoimittajana olisi laittanut Ruusuvuoren vaikka keksimään uutta sanastoa särähtävissä kohdin.

WSOY ansaitsee pisteet siitä, että se ylipäätään julkaisee tätä sarjaa, mutta miinusta ropisee markkinoinnista ja edellisten osien vaikeasta saatavuudesta. Uudella lukijalla voi olla rima korkealla viidenteen osaan tarttumisen suhteen, jos aikaisempia osia joutuu metsästämään kissojen ja koirien kanssa divareista. Tai tilaamaan ranskankielisen kokoelman. Entä onko ylipäätään mieltä ryhtyä tähän sarjaan kesken kaiken, ihmettelee tämän blogin satunnainen lukija juuri nyt. Niuhon mielestä tämä osa avautuu neljättä osaa paremmin uudelle lukijalle. Päähenkilön toiminta motivoidaan kaappaamalla tämän lapsi, joten jännitysjuoni on sitä myöten toimivaksi pelattu, vaikka konnat ja sankarit olisivat ensimmäistä kerran tarkkailun alla.

Rääveli häämöttää.

Arvostavaa yleisöä vaikka väkisin

Miksi Ruusuvuoren ja Lukkarisen sarja ei siis löydä tarvittavaa yleisöä, jotta siitä pukkaisi tarinaa avaavin historiikein lihotettua uutta painosta ja kokoelmaa? Keskiaikaa viistoava fantasia kuitenkin on myyvä ja huolella harrastettua genre, eikä esimerkiksi Bernard Cornwellin kaunistelemattoman hurmeisen historiografisen fiktion arvostaja olisi hukassa Nicholas Grisefothin seurassa. Esimerkiksi täkäläisten metallimuusikkojen luulisi arvostavan Lukkarisen voimakkaan miehistä grafiikkaa ja Ruusuvuoren pakanahahmojen uhmakkuutta, mutta he lienevät Aku Ankkaa lukevia vellihousuja, mitä aikuiseen sarjakuvaviihteeseen tulee. Tarinan ja taiteen aikuisuus voi olla myös yksi ISO miinus maassa, jossa sarjakuvamarkkinoiden leijonanosa keskittyy lastenviihteeseen ja nostalgiaan.

Tästä päästäänkin yhdistettyyn loppunillitykseen ja -nostatukseen. Sarjakuva kiinnostaa tässä maassa ihmisiä, mistä todistavat vaikkapa Hesan festarin 28 000 enemmän tai vähemmän uteliasta ohikulkijaa. Lentävän lauseen mukaan ”suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa”... Siltikin esimerkiksi kustantajista esim. Suuri Kurpitsa valittelee tämän vuoden myyntilukujen oleva synkkää luettavaa. Sarjakuva on aina ollut lama-ajan viihdettä, johon rovot ovat riittäneet ankeinakin aikoina, mutta iskeekö henkinen lama ja internetistä löytyvä lainausmerkeissä ilmainen viihde nyt sarjakuvaa kustantaviin tahoihin aikaisempaakin kolkommin? Putoaako toteutukseltaan työläs seikkailusarjakuva marginaaliin, kun hokemille rakennettu ja näkövammaisille vajakeille tuunattu strippiälämölö valtaa kirjakauppojen kutistuvat sarjakuvaosastot?

Tämän blogin lähtökohta on tarjota kaikupohjaa hyvälle sarjakuvalle ja innokkaalle sarjakuvaharrastamiselle. Koska sarjakuvista kirjoitetaan esimerkiksi sanoma- ja musiikkilehdistössä todella vähän, jos ollenkaan, niin yritämme tätä kautta rummuttaa hyviä tekijöitä muidenkin kuin sarjakuvanörttien tietoisuuteen. Tässä yritämme käyttää apuna kahden näkökulman prismaa, eli jos Niuho viilettää yläpilvissä ja suoltaa fakkipotaskaa, niin Vouho palauttaa maan kamaralle.

KP Alare & JP Ahonen:
Perkeros
(2013, WSOY)
ISBN 978-952-270-082-7
 20 eypoa
 www.perkeros.com

Juha Ruusuvuori & Hannu Lukkarinen:
Nicholas Grisefoth 5 - Susien linna
(2013, WSOY)
22 eypoa